Kulttuurimme mieskeskeisessä ajattelussa monia ns. heikkouksia on pidetty perustaltaan naisellisina piirteinä. Myytit esimerkiksi narsismin, petollisuuden tai hysteerisyyden "naisellisuudesta" ovat toimineet naisten alistamisen perusteluina ja välineinä. Samalla näillä myyteillä on pidetty yllä unelmaa paitsi maskuliinisuuden ylivertaisuudesta myös luuloa, jonka mukaan mies on vapaa heikkouksista, kunhan vain pysyy vapaana naisellisuudesta.

Patriarkaalista ajatusmaailmaa on kuitenkin jo horjutettu. Feminismin ohella mieskeskeisiä arvoja ovat viime vuosikymmeninä horjuttaneet muutkin kulttuuriset ilmiöt ja liikkeet kuten hipit, rauhanaktivistit, homot ja osa uudesta miesliikkeestä. Samalla maskuliinisuus on avautunut kriittisen tarkastelun kohteeksi¹.

Maskuliinisuuden muutospaineet vaikuttavat myös populaarielokuvaan, joka aina joutuu reagoimaan kulttuurin muutoksiin. Tämä ei merkitse sitä, että elokuvallisten fantasioiden asetelmat muuttuisivat "edistyksellisiksi". Pikemminkin elokuvan traditioiden ja muutoksen trendien kohtaamisessa nousee esiin uudenlaisia vastakohta-asetelmia ja niitä sovittelevia ratkaisuja. Monien 1980- ja 1990-luvun elokuvien voikin nähdä käsittelevän sukupuolijärjestelmän murrosta erilaisia kompromisseja rakentaen.

Esimerkiksi elokuvat Tapaus Henry (1991), Katkera rohto (1991), Sademies (1988) ja Fisher King (1991) ovat pureutuneet varsin suoraan maskuliinisuuden muutospaineisiin kertomalla miehen "pehmenemisestä", miehen kehityksestä tunteelliseen ja emotionaalista vastuuta kantavaan rooliin. Mielenkiintoista on, että nämä elokuvat yhdistävät miehen pehmenemisen vammaisuuden teemaan (ks. Lahti 1992). "Uusmiehet" ja uudet maskuliiniset roolit eivät siis näytä astuvan (edes) valkokankaalle vapaan valinnan ilmapiirissä, vaan kriisin ja romahduksen uhan alla.

Mainitut elokuvat heijastavat joka tapauksessa sukupuolia koskevien kulttuuristen määritysten vähittäistä muuttumista. Westerneissä kaksi miestä koskettaa toisiaan vain nyrkkitappelussa tai toisen kuollessa toisen syliin. Sademies-elokuvan veljekset sen sijaan halaavat toisiaan elokuvan aikana useita kertoja, eikä kumpikaan heistä kuole!

Tässä lähemmin tarkastelemaani David Cronenbergin ohjaamaa elokuvaa Erottamattomat (Dead Ringers, Kanada 1988) voidaan pitää eräänä kommenttina maskuliinisuudesta käytävään keskusteluun. Erottamattomat on kuvaus identtisten kaksosveljesten tiestä menestyksestä itsetuhoon. Elokuvan tarinaa voi tulkita kahdella vastakkaisella tavalla. Toisaalta se näyttäisi tukeutuvan kulttuurimme perinteisiin näkemyksiin miestä uhkaavista vaaroista, koska elokuvassa rakastuminen ja "pehmeneminen" johtavat mieshahmot vaikeuksiin. Toisaalta elokuvan voi tulkita antavan aineksia myös maskuliinisuuden kritiikkiin, koska se kertoo miehisestä hysteriasta, jonka juuret ovat henkisessä kahtiajakautumisessa.

Analyysi ei pyri olemaan kattava katsaus elokuvan merkityksiin. Katson elokuvaa ennen kaikkea sen mieskohtaloiden näkökulmasta ja pyrin tätä kautta lukemaan kulttuurista "miehen kriisiä".

Ennen elokuvan käsittelyä selvitän hieman tarkemmin käyttämääni miehisen hysterian käsitettä.

Hysterian käsite on perinteisesti kytketty naisen ruumiin ja sielun toimintaan. Käsite on johdettu kohdun kreikankielisestä nimestä 'hysteron'. Antiikin ajattelussa hysterian oireiden, kuten ahdistuksen, itku- tai naurukohtausten, tukehtumisen tunteen ja sydämen tykytyksen, katsottiin johtuvan kohdun liikahtelusta. Ilmiön syynä pidettiin naisen ruumiin nesteiden kuivumista. Ongelmaan oli myös ratkaisu: hysteerisen naisen uskottiin tarvitsevan jatkuvia yhdyntöjä pitääkseen elimistönsä kosteana. (Creed 1990, 129-130)

Teoria kohdun yhteydestä hysteerisiin kouristuksiin eli lääketieteessä vielä tällä vuosisadalla. Esimerkiksi Sigmund Freudin läheisenä ystävänä tunnettu lääkäri Wilhelm Fliess hoiti hysteerikkoja poistamalla näiden nenästä keskikuorikkoa, sillä hän uskoi, että nenän ja kohdun välillä on elimellinen yhteys. Myös yksi Freudin potilaista ja myöhempi ystävä Emma Eckstein joutui Fliessin käsittelyyn ja oli vähällä menettää henkensä. (Masson 1985, 66-75)

Suhteessa ajan hoitotraditioon Freudin lähestymistavat hysteriaan olivat edistyksellisiä. Freud liitti hysterian ruumiillisten syiden sijaan psyyken toimintaan ja piti mahdollisena, että oireita esiintyy myös miehillä.² Hysteria oli kuitenkin myös Freudille perustaltaan naisellinen tila, joka miehellä saattoi esiintyä silloin, kun mies oli epäonnistunut maskuliinisen identiteetin luomisessa. (Creed 1990, 129-130)

Ensimmäisen maailmansodan aikana monien sotamiesten ja upseerien havaittiin oireilevan tavalla, joka oli tuttua naisellisen hysterian kuvauksista. Monet etulinjassa taistelleet sotilaat olivat mykkiä ja lamaantuneita, he itkeskelivät, kärsivät painajaisista, masennuksesta ja keskittymiskyvyn puutteesta. Kaikkiaan Euroopassa kirjattiin yli 100 000 myöhemmin sotaneuroosiksi nimitettyä tapausta. (Showalter 1987, 167-170)

Sotilaiden oireille annettiin aluksi nimi shell shock ('kranaattishokki'), koska ensimmäiset tunnetut tapaukset olivat ankarasta pommituksesta selvinneitä miehiä. Miesten oireiden syynä pidettiin alussa biologisia vaurioita, kuten myrkytystä ja kuulovammoja. Toisaalta syitä haettiin myös kurin puutteesta ja pelkuruudesta, ja sotilaita pyrittiin "parantamaan" kurinpalautuksilla ja kidutuksella. Vähitellen psykiatrit kuitenkin alkoivat ehdottaa, että ehkä kranaattishokki olikin sodan ankarissa olosuhteissa syntynyt emotionaalinen häiriö eikä rintamapakoa. Näkökulman muutokseen vaikutti oletettavasti se, että sairastuneista suuri osa oli upseereita. (emt. 168-190)

Elaine Showalter ehdottaa, että sotaneuroosia voi pitää miehisenä hysteriana. Showalterin mukaan naisten hysteria on sukupuolirooliin kohdistuvaa kapinaa, jonka suorat esiintymismuodot on estetty. Samaan tapaan sotilaiden hysteeriset oireet olivat Showalterin mukaan seurausta siitä, että miehet eivät sodan kestämättömissä olosuhteissa pystyneet elämään miehisten rohkeuden ja kestävyyden ideaalien mukaisesti. Seurannut sisäinen konflikti ja ahdistus purkautuivat ruumiillisiksi oireiksi. Miehiltä vaaditun roolin ja olosuhteiden aiheuttama ristiriita koski erityisesti upseereita, joilta edellytettiin tavallistakin sankarillisempaa miehuullisuutta. (emt. 147, 167-173, 194)

Kuten eräät tutkijat jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen toivat esiin, pelon ja muiden voimakkaiden tunteiden tukahduttamista vaaditaan miehiltä muuallakin kuin armeijassa (emt. 171). "Terve" maskuliinisuus ei siis välttämättä suojele miehen psyykeä, vaan päinvastoin juuri maskuliiniseen rooliin liittyvät odotukset saattavat aiheuttaa miehille henkisiä vaikeuksia myös armeijan ulkopuolisilla taistelukentillä.³ Erottamattomien kuvaus miehen hysterisoitumisesta sopii hyvin tähän näkemykseen.

Kanadalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja David Cronenberg on monissa elokuvissaan käsitellyt miehen sielun ja ruumiin tuhoutumista. Hänen elokuviensa mieshahmot pyrkivät usein teknologian ja kemian avulla maksimoimaan valtansa tai nautintonsa. He kamppailevat itsensä ja luonnon hallitsemisesta, mutta päätyvät kaaokseen.

Cronenbergin varhaisimmat elokuvat kytkeytyvät B-elokuvan perinteeseen. Ne ovat olleet hieman liian outoja suurelle yleisölle ja liian lähellä roskakulttuuria kelvatakseen taide-elokuviksi. Cronenbergin elokuvat kertovat aivojen manipuloimisesta, huumeista, viruksista ja mutaatioista. Esimerkiksi Rabid (1976), Scanners (1980) ja Videodrome (1982) ovat kuin älyllistettyä splatter-kauhua.

Elokuvat Viimeinen yhteys (1983), Kärpänen (1986) ja Erottamattomat (1988) toivat Cronenbergin lähemmäs kaupallisen elokuvan valtavirtaa. Yhdessä Burroughsin romaaniin pohjautuvan Alastoman lounaan (1991) kanssa ne ovat tehneet Cronenbergista jos ei populaaria niin ainakin tunnetun elokuvanimen.

Erottamattomat oli Cronenbergille henkilökohtaisesti tärkeä elokuva, jolle hän etsi tuottajaa monta vuotta (Rodley 1992, 188-207). Elokuvaa on pidetty hänen elokuvallisten teemojensa "jalostuneimpana kiteytymänä" (Aitio 1993, 7). Erottamattomat kuitenkin poikkeaa jossain määrin Cronenbergin muista töistä. Se ei edusta yliluonnollisen fantasiaa, vaan realismiin pyrkivää "puhdasta" ihmissuhdedraamaa.

Elokuvan keskeiset mieshahmot ovat identtiset kaksoset Beverly ja Elliot Mantle (Jeremy Ironsin kaksoisrooli). He ovat gynekologeja ja johtavat arvostettua klinikkaa, jonne tunnettu filmitähti Claire Niveau (Genevieve Bujold) elokuvan alussa tulee tutkimuksiin. Hahmojen välille kehittyy kolmiodraama, jonka käsittely poikkeaa tavanomaisesta: lopussa veljekset päätyvät yhteen Clairen jäädessä ulkopuolelle.⁴ Elokuva tukeutuu klassisen tragedian kaavoihin. Mieshahmot ajautuvat kohtalonomaisesti tuhoon katsojan jäädessä sureksimaan sallimuksen ankaraa kulkua.

Steve Neale on kiteyttänyt, että kaupallisen elokuvan valtavirrassa tutkitaan yleensä naisen mysteeriä, mutta maskuliinisuus oletetaan tiedetyksi, tutuksi ja ongelmattomaksi (Neale 1983). Pintatasolla Erottamattomatkin tutkii naisen mysteeriä: elokuvan Claire on gynekologisten toimenpiteiden kohteena tutkimuspöydällä ja häneltä löytyy (lääketieteellisesti mahdoton) kolmihaarainen kohtu. Kuitenkin elokuva on ennen kaikkea tutkimusmatka miessubjektiin ja maskuliinisuuden mysteeriin. Claire jää veljesten tarinassa sivuhenkilöksi, jonka persoonaan ei rakenneta kovin vahvoja ristiriitoja.

Erottamattomat nostaa keskeiset teemansa näkyviin jo alkutekstien aikana; niiden lomassa näkyy piirroksia lääketieteellistä instrumenteista ja kaksineuvoisista siamilaisista kaksosista.⁵ Elokuvassa Beverly ja Elliot vertaavat itseään siamilaisiin kaksosiin, ja heillä on vahva henkinen yhteys, joka kytkee heidät yhteen yhtä tiiviisti kuin jos heidän välillään olisi lihallinen sidos.⁶

Elokuvan alkuperäinen nimi Dead Ringers on slangikäsite, joka viittaa hyvin paljon toistensa näköisiin/kaltaisiin henkilöihin.⁷ Katsojalle kuitenkin paljastuu nopeasti, että Mantlen veljekset Beverly ja Elliot ovat itse asiassa hyvin erilaisia, vaikka he ovat olleet koko ikänsä yhdessä ja jakaneet niin työn kuin asunnonkin.

Beverlyn ja Elliotin välinen ero esitetään hienovaraisesti eri keinoilla. Elliot puhuu rennosti ja itsevarmasti, kun taas Beverly epäröi sanoissaan ja puhuu hiljaisemmalla äänellä. Elliot on pikkutuhmia ilmauksia viljelevä dandy, joka edustaa ja hoitaa firman ulkoisia suhteita. Beverly sen sijaan on ujo, tunnollinen ja riippuvainen. Elliot on verbaalisesti sulava ja itsevarma johtajatyyppi, Beverly herkkä ja lapsenomainen. Beverly näyttää tekevän kaikki ne työt, joista Elliot noutaa palkinnot. Monissa kohtauksissa Beverly on vaatettu Elliotia harmaammin ja arkisemmin. Kamera kuvaa Elliotin yleensä dynaamisessa liikkeessä, kun taas Beverly on kuvattu useammin lievästä yläkulmasta, passiivisissa asennoissa, hieman kumarassa tai makuuasennossa.

Cronenberg on itse maininnut, että elokuvassa Beverly on alistetun vaimon asemassa (Rodley 1992, 201). Samaan viittaa Beverlyn nimi, joka on versio naisen nimestä 'Beverley'. Cronenberg näyttää tietoisesti rakentaneen Beverlystä feminiinisen hahmon, jota maskuliininen Elliot hallitsee, ohjaa ja tukahduttaa. Sukunimi 'Mantle' puolestaan merkitsee viittaa, suojusta tai kuorta. Yksi mahdollisuus tulkita elokuvaa onkin ajatella, että Mantlen veljekset ovat symboli miessubjektille, jolla on yhtenäinen suojakuori, mutta joka on sisäisesti jakautunut kahteen erilaiseen identiteettiin. Kolmidraaman sijaan näin paljastuu tarina henkisesti kaksijakoisesta miehestä, joka epäonnistuu naisen (rakkaussuhteen) kohtaamisessa.

Elokuvan alussa Beverly tutkii Clairea ja havaitsee tämän kohdun kolmihaaraiseksi. Beverly kiinnostuu tapauksesta analyyttisesti, kun taas naistenmies Elliot kiinnostuu Clairesta tämän kuuluisuuden ja ulkonäön vuoksi. Elliot esiintyy Beverlynä ja menee Clairen kanssa sänkyyn. Myöhemmin hän kehottaa Beverlyäkin "kokeilemaan" Clairea. Elliot kiristää vastahakoisen Beverlyn mukaan roolinvaihtoleikkiin uhkaamalla muuten tehdä itse Beverlyn nimissä Clairelle "kamalia asioita". Elokuva paljastaa, että sama asetelma on toistunut ennenkin: "Jos emme jakaisi naisia, olisit vieläkin neitsyt", Elliot toteaa veljelleen.

Mutta Beverlyn kokeilu johtaa tavallista syvemmälle: hän rakastuu Claireen. Beverly kieltäytyy kertomasta Elliotille tämän haluamia "mehukkaita yksityiskohtia". "I want to keep it all mine", hän toteaa Elliotille, joka ei voi ymmärtää veljensä käytöstä. Myös Elliot jatkaa Clairen tapailemista. Vähitellen Clairelle paljastuu, että hänen yhtenä miehenä pitämänsä hahmo onkin kaksi puolikasta: Beverly on lempeä ja rakastettava mutta Elliot vain hyvä seksikumppani. Claire kokee tulleensa nöyryytetyksi ja katkaisee suhteensa veljeksiin. Elliot on lopputulokseen tyytyväinen, kun taas sureva Beverly romahtaa ja turvautuu psyykenlääkkeisiin.

Lääkkeet ovat astuneet kuvaan Clairen kautta, joka on käyttänyt piristeitä seksuaalisen nautinnon lisäämiseksi ja "psykoseksuaalisen tuskansa" poistamiseksi. Osa Clairen tuskasta johtuu lapsettomuudesta; hänen on vaikea kestää ajatusta, että kuoleman hetkellä hänen jälkeensä ei jää ketään. Toisaalta Elliot on kuitenkin elokuvassa se, joka ensimmäisen kerran antaa lääkepurkin Beverlyn käteen.

Jonkin ajan kuluttua Beverlyn suhde Claireen alkaa kuitenkin uudelleen. Elliot ei voi hyväksyä sitä, että hänet jätetään ulkopuolelle, eikä hän anna tukeaan Beverlyn suhteelle. Sen sijaan hän hankkii professuurin toisesta kaupungista ja painostaa samalla myös Beverlyä ottamaan vastaan yhä lisää töitä.

Kun Claire joutuu lähtemään pitkälle työmatkalle, Beverly kohtaa toisen romahduksen. Hän ei kestä yksin jäämistä, vaan ajautuu hysteeriseen mustasukkaisuuteen ja yhä syvemmälle lääkkeiden väärinkäyttöön. Beverly yrittää lääkehumalassa leikata naispotilasta itse kehittämillään "mutanttinaisen" hoitoon tarkoitetuilla välineillä, minkä seurauksena veljesten klinikka joutuu lopettamaan vastaanotot.

Tapauksen jälkeen Elliot yrittää vierottaa Beverlyn huumeista, mutta samalla hän katsoo ylen Beverlyn rakkauden kaipuuta ja syyttää Clairea kaikesta. Pelkän lääkehoidon varassa Beverlyn vierotus sujuu kuitenkin huonosti. Myös Elliot alkaa käyttää lääkkeitä päästäkseen Beverlyn kanssa "synkroniin".

Kun Claire palaa matkalta, Beverly saa kuulla, että mustasukkaisuus on ollut aiheetonta. Beverly jättää Elliotin yksin ja menee toipumaan Clairen luo. Seuraa ajallinen siirtymä, ja Beverly näyttää toipuneelta. Käy ilmi, että on kulunut melkein viikko, eikä Elliot ole ottanut yhteyttä. Beverly huolestuu ja palaa sekasortoiseksi muuttuneelle klinikalle, jossa Elliot on jatkanut huumeiden käyttöä. Veljekset yrittävät parantaa toisiaan, mutta huonolla menestyksellä. Huumeiset veljekset toteavat, että heidän on erottava, ja kun molemmat ovat saaneet piikkinsä, Beverly aloittaa "siamilaisten kaksosten erottamisen" tunkemalla "mutanttinaisen leikkausvälineen" Elliotin vatsaan. Elliot menehtyy, minkä Beverly ymmärtää vasta aamulla herättyään. Beverly yrittää vielä kerran palata Clairen luo. Hän pääsee rakennuksesta ulos ja puhelinkioskiin, mutta kun Claire vastaa, Beverly laskee luurin. Hän palaa Elliotin luo ja jää kuolemaan sylikkäin veljensä ruumiin kanssa.

Elokuvassa rakkaus naiseen uhkaa veljesten psyykkistä eheyttä. Beverly, Mantle-subjektin feminiininen puoli, haluaisi rakkautta Clairen kanssa, mutta Elliot haluaisi veljesten keskittyvän työhön ja jatkavan entiseen tapaan irtosuhteiden varassa. Maskuliininen Elliot ei osaa asettua tunnesuhteeseen naisen kanssa. Hänen vakituinen tyttöystävänsä toteaa, että he eivät ole kovinkaan läheiset. Feminiininen Beverly taas ei pysty irrottautumaan maskuliinisen Elliotin ohjauksesta eikä tämän kautta tulevista työpaineista. Mantle-subjektin kumpikaan puoli ei pysty muuttumaan; jakautunut identiteetti voi yhdistyä ainoastaan itsetuhon kautta.

Mitä tekemistä elokuvan kahtiajakautuneella miessubjektilla sitten on elävien katsojasubjektien (ja heidän maskuliinisuutensa ja feminiinisyytensä) kanssa?

Kulttuurituotteet ovat aina yhteydessä sosiaaliseen todellisuuteen. Ne käsittelevät (symbolisella tasolla) niitä asioita ja ongelmia, joille on psyykkistä kaikupohjaa yleisön joukossa. Fantasiat eivät välttämättä kerro realistisia tarinoita ihmisten elämästä, mutta ne pyrkivät vetoamaan ihmisten elämäntilanteiden synnyttämiin tunteisiin, haaveisiin, pelkoihin ja haluihin.

Erottamattomien kuvaama kahtiajakautuneen miessubjektin itsetuhoisuus on tuttu ilmiö myös elävässä elämässä. Tämä "miehen kriisi" koskettaa välillisesti myös naisia, koska se haittaa paitsi miesten suhdetta itseensä ja toisiinsa myös naisten ja miesten välisiä suhteita. Erottamattomat kertoo monille katsojille tuttua tarinaa, vaikka sen ahdistavaa vetoavuutta ei ole välttämättä helppo nimetä tai tunnistaa.

Miehen psyykkisten vaikeuksien syy on usein paikallistettu lapsuuden isä-poika- suhteen puutteisiin (ks. esim. Chodorow 1978, Badinter 1993, Siltala 1994). Vallitsevassa perhemallissa äiti mielletään lasten ensisijaiseksi hoitajaksi. Isät viettävät lastensa kanssa suhteellisen vähän aikaa (Suomen osalta ks. esim. Siekkinen 1992, 113-117), ja myös päivähoitoympäristöt ovat hyvin naisvaltaisia. Pojat joutuvat siten usein kasvamaan miehiksi naisten keskellä ilman läheistä ja turvallista hoivasuhdetta aikuiseen mieheen. Jos pojalla ei ole mahdollisuutta samastua isän kautta miehuuteen, johon sisältyisi myös hellyyttä, hän rakentaa identiteettiään ihailemalla maskuliinisuuden ulkoisia piirteitä ja fiktioiden miessankareiden toimintamalleja sekä pyrkimällä olemaan mahdollisimman erilainen kuin äiti. Prosessi johtaa pojan halveksimaan hoivaamista ja naisellisuutta ja tukahduttamaan itsessään niitä piirteitä, jotka hän mieltää naisellisiksi. Pojan tunteet naisia kohtaan muodostuvat hyvin kaksijakoisiksi -- ne sisältävät yhtä aikaa kaipausta ja halveksuntaa. (Chodorow 1978, 175-189; Badinter 1993, 72-103)

Naisellisina pidettyjen tunteiden tukahduttaminen edellyttää miehiltä erityistä ponnistelua. Esimerkiksi rakkaussuhde saattaa olla miehelle vaikea asia hallita. Vaikka mies kaipaa hellyyttä, hänen on tukahdutettava omia hellyyden ilmauksiaan, koska ne uhkaavat kulttuurin hyväksymää maskuliinista roolia. Tästä myös Erottamattomat näyttää kertovan.

Erottamattomista kirjoittaneet Creed (1990) ja Robbins (1993) ovat pitäneet elokuvan veljesten ongelmana kohtukateutta ja naisen miehessä herättämää kastraatiouhkaa. Vaikka oma tekstini on paljossa velkaa Creedin ja Robbinsin näkemyksille, en kuitenkaan suostu pitämään Clairen kolmihaaraista kohtua elokuvan tulkinnallisena avaimena.

Mantlen veljeksiä ei mielestäni vaivaa naishahmon kadehtiminen tai seksuaalisuuden pelko. Veljesten kriisiä ei elokuvassa laukaise Clairen kohtu, vaan rakkaus, joka saa Beverlyn tukahdetut tunteet esille ja jota Elliot ei voi hyväksyä.

Clairen kohdulla on kuitenkin erityistä merkitystä. Kun Clairen epätavallisesta kohdusta muodostuu Beverlylle pakkomielle, se tuntuu vihjavan nimenomaan Beverlyn epänormaaliuteen. Jo elokuvan johdanto, jossa veljekset esitellään yhdeksän vuotiaina, antaa heistä kuvan eräänlaisina kummajaisina, jotka suhtautuvat seksuaalisuuteen perverssin analyyttisesti. Mantlen veljekset, ja erityisesti Beverly, on siten tarinassa tehty siinä määrin oudoiksi, että mieskatsojat eivät välttämättä koe Mantlen veljesten ongelmia omiksi ongelmikseen eivätkä ne haasta mieskatsojaa pohtimaan omaa kohtaloaan.

Myös Cronenbergin kuvailmaisu säilyttää veljekset suhteellisen etäällä katsojista. Elokuva käyttää varsin vähän subjektiivisia näkökulmaotoksia tai lähikuvia veljesten kasvoista. Ilmaisua hallitsee neutraaleja kokokuvia suosiva etäisyys. Väriskaala painottuu viileään siniseen -- paitsi punavoittoisissa leikkaussalikohtauksissa. Nämä ilmaisun keinot pitävät osaltaan elokuvan hahmoja pikemminkin tarkkailun kuin samaistumisen kohteina. Cronenberg ei juurikaan ole houkutellut katsojaa samastumaan elokuvan veljeksiin empaattisesti. Katsoja jää seuraamaan hahmojen toimintaa hieman kuin akvaariokaloja tai toisesta todellisuudesta tulevia olentoja.

Creedin mielestä elokuvaa hallitsee kohtukateuden ohella tietty naisellisen syrjäyttäminen (Creed 1990, 145-6). Sitä vastaan puhuu kuitenkin se, että naishahmo on (tietystä ohuudestaan huolimatta) kuvattu hyvin positiivisesti ja silti ilman esineellistävää ihailua. Claire on elokuvan edetessä ainoa optimismia luova hahmo, ja hän säilyttää oman elämänsä hallinnan. Claire ei ole vallanhimoinen 'femme fatale' sen enempää kuin viaton naapurintyttö. Hänestä ei ole tehty myöskään antaumuksellaan miehen pelastavaa äitihahmoa. Hänen hahmossaan tunteellisuus yhdistyy itsetietoiseen älykkyyteen ja voimaan.⁸

Elokuvan perinteessä naiselliset, heikot tai tunteelliset miehet ovat haitan tekijöitä. Westerneissä ja sotaelokuvissa nämä pehmomiehet asettavat sankarin tielle esteitä ja heidän pelkuruutensa uhkaa koko yhteisöä. Film noirin perinteessä salaperäinen eroottinen nainen houkuttelee mieshahmon hellyyden esiin ja tekee hänet näin alttiiksi edustamalleen moraalittomuudelle ja sitä seuraavalle tuholle (Hietala 1993, 127). Monissa kauhuelokuvissa häiriintyneen miestappajan tausta kytketään liian vahvaan äitisidokseen tai haluun olla nainen, kuten elokuvissa Psyko (1960), Tappava tunnustus (1980) ja Uhrilampaat (1991). Pehmoileva tai naiseen samastuva mies näyttää olevan elokuvan perinteessä likimain yhtä selvä fobian kohde kuin vahva nainen.

Erottamattomat kuvaa Beverlyn hahmossa miehen pehmenemistä, mikä valtavirran tradition mukaisesti johtaa vaikeuksiin. Elokuvan voi nähdä viittaavan perinteiseen varoitukseen siitä, että ongelmia on luvassa, jos mies antaa hellille tunteilleen tai ns. "naiselliselle puolelleen" vallan. Samoin elokuvassa voi nähdä homofobian sävyjä, koska veljesten ongelmien syyksi voi tulkita heidän välisensä liian läheisen suhteen. Näin tulkittuna elokuva lietsoo uskoa siihen, että miehen hyvä elämä edellyttää tukeutumista perinteiseen heteroseksuaaliseen maskuliinisuuteen.

Erottamattomat on kuitenkin tavallistakin monitulkintaisempi elokuva, eikä se tarjoa yksinkertaisia näkemyksiä miehisen subjektin ongelmasta. Erottamattomien tragediasta voi nostaa harkittavaksi myös toisenlaisen "opetuksen".

Vaikka molemmat veljekset kuvataan elokuvassa varsin etäisiksi hahmoiksi, Beverly on heistä se, joka sekä kuvallisin keinoin että kerronnallisten painotusten avulla tuodaan katsojalle läheisemmäksi. Katsoja seuraa Beverlyn ajatuksia ja tunteita runsaammin ja empaattisemmin kuin Elliotia. Elliotin suvereeni itsevarmuus on hahmoteltu varsin kriittisesti. Hän on kaksinaamainen juppi ja pyrkyri, joka ei päästä Beverlyä alistavasta otteestaan. Elliotin kiihkeä urakehitys pakottaa myös veljen kestämättömään työtahtiin. Elliotin yritys parantaa Beverly lääkkeiden kontrolloidulla käytöllä ei sekään johda hyvään lopputulokseen, koska ratkaisu ei sisällä ihmissuhteiden ongelmien selvittämistä. Beverlyn henkisen romahduksen syyksi voikin hahmottaa liian voimakkaan sitoutumisen maskuliinisen Elliotin kontrolliin. Juuri Elliot astuu lopullisesti tielle, joka vie myös Beverlyn mukanaan.

Tämä jälkimmäinen tulkinta saa Erottamattomat näyttämään suorastaan kriittiseltä kannanotolta maskuliinisuuteen ja kulttuurin miehille asettamiin vaatimuksiin. Beverlyn hysteria ei olekaan pehmeyden aiheuttamaa sairautta vaan tukahdutettua kapinaa maskuliinisen maailman arvoja ja vaatimuksia kohtaan. Se on miehistä hysteriaa, jonka syynä on maskuliinisen roolin ja miehen tunne-elämän tarpeiden ristiriita. Ongelmana ei ole miehen tunteellisuus (Beverly) vaan häntä alistava maskuliininen rooli (Elliot).

Erottamattomien pessimistinen tragedia ei etsi kaksijakoisen miessubjektin ongelmiin onnellista loppua. Elokuva kuitenkin tutkii haastavasti ja kriittisesti miessubjektin olemusta. Katsoja voi halutessaan löytää elokuvasta hyviä syitä välttää Mantlen veljesten (tai Clairen) kohtalo ja havaita uusia perusteluja sille, miksi miesten kannattaa torjua perinteisen maskuliinisen roolin pakkomielteitä.

1) Kun puhun maskuliinisuudesta yksikössä, tarkoitan yleensä samaa kuin "perinteisesti vallinneet näkemykset maskuliinisuudesta". Miehen ja naisen biologia eivät luo niitä ominaisuuksien joukkoja, jotka määritellään maskuliiniseksi tai feminiiniseksi. Näillä käsitteillä ei ole pysyvää luonnetta tai kiinteää perustaa. Maskuliininen ja feminiininen ovat kulttuurisia käsitteitä ja uskomusjärjestelmiä, joiden sisältöä ei voi johtaa siitä, millaisia miehet ja naiset "pohjimmiltaan" ovat, koska sitä kysymystä on mahdoton selvittää.

2) Freudin varhaisin hysterian syitä koskeva kirjoitus vuodelta 1896 (Freud 1978) oli vielä kiinnittynyt traumateoriaan. Siinä hän arveli, että lapsuuden aikainen seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuminen ja siitä jäävä syyllisyyden tunne aiheuttavat ahdistuskohtauksia. Myöhemmässä täyskäännöksessään Freud hylkäsi traumateorian ja totesi, että hänen oli mahdoton uskoa naispotilaittensa kertomuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tilalle tuli näkemys, jonka mukaan insestimuistikuvat johtuvat potilaiden omista oidipaalisista toiveista. Hysteriasta tuli tämän käännöksen myötä Freudille ennen kaikkea oidipaalisista haluista kumpuavan syyllisyyden aiheuttama sairaus. (Freud 1896; Masson 1985, 248-284; Balmary 1979, 82-145)

3) Näyttää ilmeiseltä, että miesten psyykkinen ahdistus purkautuu mieluummin muihin oireisiin kuin hysteriaan. Kulttuurinen sukupuoliero johtaa miehet ja naiset yleensä erilaisiin ahdistuksen aiheisiin ja erilaisiin oireisiin. Miehillä on sukupuoliroolinsa vuoksi naisia suurempi kynnys ilmaista heikkouden tunteitaan, jolloin he kanavoivat helposti myös ahdistustaan aggressiivisuuteen. (Fisher 1993, Ahola 1992)

4) Erottamattomien teemalla on mielenkiintoinen yhteys Peter Greenawayn elokuvaan Zoo (1985), jossa siinäkin siamilaisiksi itsensä kokevat mieskaksoset jakavat saman rakastajan ja tuhoavat lopulta itsensä. Itsetuhoon johtavaa miehen kriisiä Greenaway on käsitellyt myös elokuvassaan Arkkitehdin vatsa (1987).

5) Piirrokset ovat 1500-luvulla eläneen kuuluisan kirurgin ja fysiologin Ambroise Paren käsialaa.

6) Yhteenkuuluvaisuuden korostus ei ole ainoa mahdollinen tapa käsitellä kaksosteemaa. Lucy Fischer on väittänyt, että naiskaksosia kuvaavat elokuvat kertovat yleensä sisarusten välisestä kaunasta, kateudesta ja kostosta, kun taas mieskaksoset yleensä kuvataan erilaisiksi, mutta yhteenkuuluviksi (Fischer 1989, 183-5).

7) Itse asiassa elokuvan nimestä voisi johtaa muitakin konnotaatioita. Kanadalainen sanakirja kertoo seuraavaa: 'ringer': 1) a person or thing that ringers; device for ringing a bell, 2) (slang) a player who is not an eligible member of the team that he is playing on, 3) a person or a thing very much like another. To be a (dead) ringer for (=) to be the image of. Lähde: Gage Canadian Dictionary, eds. Walter S. Avis, et al, Toronto, Ontario: Gage Educational Publishing Company, 1983.

8) Genevieve Bujold oli jo Erottamattomien aikaan tunnettu monista vahvan ja itsenäisen naisen rooleistaan, esimerkiksi elokuvissa Kooma (1978) ja Köysi kiristyy (1984).

Dead Ringers, Kanada 1988. Tuotantoyhtiöt: Mantle Clinic II ja Morgan Creek Productions Inc./Telefilm Canada. Tuottajat: David Cronenberg ja Marc Boyman. Ohjaus: David Cronenberg. Käsikirjoitus: David Cronenberg ja Norman Snider Bari Woodin ja Jack Geaslandin kirjan Twins pohjalta. Pääosissa Jeremy Irons (Beverly ja Elliot Mantle) ja Genevieve Bujold (Claire Niveau). Kuvaus: Peter Suschitsky. Äänitys: Bryan Day. Leikkaus: Ronald Sanders. Musiikki: Howard Shore. Lavastus: Carol Spier. 115 min/35 mm.

Rabid - verenimijät (Rabid, 1976)

Scanners - tappava ajatus (Scanners, 1980)

Videodrome - tuhon ase (Videodrome, 1982)

Viimeinen yhteys (Dead Zone, 1983)

Kärpänen (Fly, 1986)

Alaston lounas (Naked Lunch, 1991)

Arkkitehdin vatsa, o. Peter Greenaway (The Belly of An Architecht, UK 1987)

Fisher King, o. Terry Gilliam (Fisher King, USA 1991)

Katkera rohto, o. Randa Haines (The Doctor, USA 1991)

Köysi kiristyy, 1984, o. Ricchard Tuggle (Tightrope, USA 1984).

Psyko, o. Alfred Hitchcock (Psycho, USA 1960)

Ranskalaisen luutnantin nainen, o. Karel Reisz. (The French Lietenant's Woman, UK 1981).

Sademies, o. Barry Levinson (Rainman, USA 1988)

Tapaus Henry, o. Mike Nichols (Regarding Henry, USA 1991) Tappava tunnustus, o. Brian de Palma (Dressed to Kill, USA 1980) Uhrilampaat, o. Jonathan Demme (The Silence of the Lambs, USA 1991)

Zoo, o. Peter Greenaway (Zed with Two Noughts, UK 1985)

AITIO, Tommi: "Ruumiin ja mielen kuvat. David Cronenbergin elokuvallista projektia hahmottamassa." Filmihullu 3/1993.

AHOLA, Anja: Naiset oireilevat - miehet katkeavat. Sukupuoli, sosiaalinen asema ja psyykkinen oireilu. Sosiaali- ja terveysministeriö, Tasa-arvojulkaisuja, Sarja A: Tutkimuksia 1/1992.

BADINTER, Elisabeth: Mikä on mies? Tampere: Vastapaino 1993. Alkuteos XY - De l'identitee masculine, 1992.

BALMARY, Marie (1979): Psychoanalysing Psychoanalysis, Freud and the Hidden Fault of the Father. Käännös Ned Lukacher. John Hopkins Univ. Press, Baltimore, London, 1982. Alkuteos: L'Homme aux statues: Freud et la faute caché du père, Bernard Grasset, Paris 1979.

CHODOROW, Nancy: The Reproduction of Mothering - Psychoanalysis and the Sociology of Gender. Berkeley, Los Angles, London: University of California Press, 1978.

CREED, Barbara: "Phallic panic: male hysteria and Dead Ringers", Screen 31:2, Summer 1990.

FISCHER, Lucy: Shot/Countershot: Film Tradition and Women's Cinema. London: Macmillan, BFI Cinema Series, 1989.

FISHER, Agneta H: "Sex Differeces in Emotionality: Fact or Stereotype?" Feminism & Psychology Vol. 3 (3/1993).

FREUD, Sigmund: "The Aetiology of Hysteria". The Standard Edition of the Complete Psychological Works of Sigmund Freud, vol 3 (1893-1899), 191-221. London: Hogarth Press, 1978. Suom. teoksessa Masson 1985.

HIETALA, Veijo: "Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Miehinen ideaalipartneri populaarikulttuurissa". Teoksessa Mieheyden tiellä: Maskuliinisuus ja kulttuuri. Toim. Pirjo Ahokas, Martti Lahti ja Jukka Sihvonen. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja nro 39. Jyväskylän yliopisto 1993.

LAHTI, Martti: "Vajaat ja ylettömät. Maskuliinisuus ja miehen ruumis." Naistutkimus 2/1992.

MASSON, Jeffrey Moussaieff: Freud ja totuus. Taistelu viettelyteoriasta. Helsinki: Kirjayhtymä 1985. Alkuteos The Assault on Truth, Harmondswort: Penguin, 1984.

NEALE, Stephen: "Masculinity as Spectacle. Reflections on men and mainstream cinema." Teoksessa Screening the Male. Exploring Masculinities in Hollywood Cinema. Eds. Steven Cohan & Ina Rae Hark. London and NY: Routledge, 1993. Ensijulk. Screen 24, vol. 6 (1983). Suom. "Maskuliinisuus spektaakkelina", Lähikuva 2/1993.

ROBBINS, Helen: "More Human than I Am Alone". Teoksessa Screening the Male. Exploring Masculinities in Hollywood Cinema. Eds. Steven Cohan & Ina Rae Hark. London and NY: Routledge, 1993.

RODLEY, Chris (toim.): Cronenberg on Cronenberg. Suom. Mika Siltala. Like: Helsinki 1992.

SHOWALTER, Elaine: The Female Malady: Women, Madness and English Culture 1830-1980. London: Virago Press 1987 (1. painos 1985).

SIEKKINEN, Martti: Tutkimus perherakenteen ja sosialisaatioympäristöjen yhteydestä leikki-ikäisten lasten arkipäivän toimintoihin. Joensuun yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia nro 45/1992.

SILTALA, Juha: Miehen kunnia. Modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Helsinki: Otava 1994.