| Mietteitä Merristä | Viikko 6 (1996) |
Minäkin muistan. Alussa oli kevyt ihmettelevä miukaisu, kun hänet suljettiin eteiseen. Vähitellen raapaisut ovessa tihenivät. Ulinamauku nousi, tähdet seinällä kimalsivat kirkkaammin. Isäntä alkoi kuorsata. Kynnet tulivat läpi ovesta. Kosminen viulunsoittaja näppäili kissan selkänikamia kuin rukousnauhaa. Musta syvyys mourusi. Naapurit alkoivat hakata kattiloita pattereihin.
Isäntä heräsi ja vei katille ruokaa, mutta peto oli jo livahtanut huoneeseen ja aloitti teurastuksen. Hampaat upposivat kiemurtelevaan makuupussiin ja kun ote alkoi viimein hellittää tai uhri lakkasi ääntelemästä, oli vuorossa patja.
Tätä jatkui aamu7:ään jolloin olikin uuden leikkipäivän aika. Punnitsin uniani, joihin oli ilmestynyt ihmeellisiä lohikäärmeitä. Nousin bussiin ja palasin viidakosta kaupunkiin. Lounastin naiseni kanssa. "Kulta, mikset sinä koskaan pure varpaitani?" "Häh?"
Siteerasin signatuurini spagetin alle.
"Ja koin silloin ennakkoaavistuksen, en suuresta vaarasta, vaan suuresta elämästä, ikään kuin elämä huipussaan olisi välttämättömyyden pakosta jotain tuhoisaa, jotain villiä ja arvaamatonta, jotain mitä voi ihmetellä ja silti välttää hinnalla millä hyvänsä kuin kauniin myrskyn hyökkäystä tai hirvittävän jumalan tuloa."